On helmikuun loppu. Tutkin tammi-helmikuun hukkumistilastoja ja läheltä piti -tilanteita. Paljon on tapahtunut onnettomuuksia jäällä ajaville moottoriajoneuvoille, vaikka tammikuu on ollut Ilmatieteen laitoksen mukaan kylmin kahdeksaan vuoteen. Luulisi siis jäänkin olevan kestävää kaikkialla Suomessa. Kun taas katsotaan asiaa tilastojen valossa, niin kolmasosa jäihin vajoamisen seurauksena hukkuneista on ollut liikkeellä moottoriajoneuvolla. Eikä alkuvuosi 2024 näytä tekevän poikkeusta.
Yhtäkkiä mieleeni juolahtaa sukulaiseni isä, Pertti (nimi muutettu). Tilastojen valossa Pertti kuuluu hukkumistilastojen riskiryhmään: mies ja +65-vuotias. Hänhän meni kaverin kanssa jäistä läpi moottorikelkalla loppuvuodesta 2022. Muistan, kuinka tuo tapahtuma kosketti minua. Yleensähän vain luen uutisia tuntematta ihmisiä niiden takana. Ajattelin tuolloin, että nyt meni läheltä.
Kaivelen vielä tietokantaa ja laitan sinne vuoden 2022 marras-joulukuun. Katselen ilmoituksia ja ping!
”Moottorikelkalla liikkeellä olleet kaksi henkilöä putosivat jäihin. Jäihin pudonneet pääsivät omin avuin pois vedestä ja pelastajat saattoivat heidät rantaan.”
Soitan Pertille.
Kysyn, onko nyt oikea hetki kertoa ja jutella asiasta. Hän oli tähän jo vähän valmistautunut, koska pyysin sukulaistani kysymään, että olisiko Pertti valmis kertomaan tarinansa ja palaamaan ajatuksissaan joulukuuhun 2022. Olihan hän.
Joulukuu 2022
Pertti aloittaa kertomaan tarinaa siitä, kuinka oli ollut joulukuun ensimmäinen päivä, ja hän oli käynyt rannassa mittaamassa jään paksuutta: 12 cm teräsjäätä. Lisäksi viikonlopun aikana Pertti oli käynyt verkkoja laittamassa myös toisella järvellä, jossa taas jäätä oli ollut 18–20 cm koko matkalta.
Pertti oli sopinut kaverinsa Einon (nimi muutettu) kanssa, että lähtisivät itsenäisyyspäivän jälkeen viemään verkot Einon mökin järvelle. Mökillä oli kerätty verkkokalastukseen tarvittavat varusteet moottorikelkan rekeen ja lähdetty järvelle. Kaverukset olivat ajaneet noin puolisen kilometriä rannasta, kun Pertti oli koputtanut Einoa selkään ja sanonut ”Pyssäytähhän ja mitataan jiä”.
Jäätä Pertti oli mitannut paristakin kohtaa ja teräsjäätä oli ollut sen 12–14 cm, eli saman paksuista mitä se oli ollut joulukuun ensimmäisinä päivinä jo rannassa. Pertti oli ottanut GPS-kartan ja katsonut vielä paikan ja minne verkot olisi tarkoitus laittaa.
Pertti kertoo puhelimessa, että verkkoja ei oltu aikaisemmin laitettu juuri siihen kohtaan, vaan paikka oli uusi. Pertti ajatteli, että se oli enempi tässä kohtaa mieltymys kuin mikään päähänpisto. Niitä kalajuttuja¨
Kaverukset ajoivat mittauspaikasta noin 100 metriä. Sitten rysähti.
Paikka oli suojainen, ei virtauksia, ei puroja ja paikka oli lähellä jonkun mökkirantaa.
”Kun se jiä petti, niin Eino kirosi jottain. Sammutti moottorikelekan ja hyppäs pois kyydistä vielä sinne järvenselän puolelle, jossa oli jostain kumman syystä kestävää jiätä”, Pertti muistelee asiaa puhelimessa.
Perttihän ei hypännyt kelkasta minnekään vaan jäi kelkan kyytiin, joka upposi perä edellä. Yhtäkkiä Pertti huomasi olevansa jäätävässä vedessä ja kelkka pohjassa.
Kysyn Pertiltä tähän väliin, että kävitkö ihan upoksissa päätä myöten? Pertti vastaa, että ei käynyt ja pää oli pysynyt koko ajan pinnalla.
Jatkan vielä kysyen, että mitä sinulla oli päällä? Pertti kertoo, että hänellä oli päällään metsästykseen käytettävä talvivaate, joka jo kuivanakin painaa aika paljon ja jalassa kumipintaiset lämpösaappaat.
Pertti jatkaa tarinaa ja kertoo, että kun hän oli avannossa, niin reessä olevat kalastusvehkeet nousivat pintaan. Pertti alkoi hapuilla ensimmäiseksi aurausviittaa, mutta totesi sen liian heppoiseksi ja tarttui uittolautaan, joka oli 2 m pitkä, 25 cm leveä ja 5 cm paksu.
”Sellainen verkonuittolaite, jolla ne verkot laitetaan jiän alle”, Pertti tarkentaa.
Pertti oli työntänyt kaverilleen uittolautan toisen pään, koska kaveri oli kestävällä jäällä. Pertti oli yrittänyt päästä avannosta pois vetämällä itseään lautan avulla jään päälle, mutta tällä tavoin Eino oli alkanutkin liukua jäällä Perttiä päin. Tässä vaiheessa tilanne alkoi tuntua mahdottomalta. Pertti oli huutanut Einolle kirosanoin, että kyllä sinä jaksat. Nyt vaan vetoa!
Eino löysi jäänaskalit ja ankkuroi niillä itsensä jään pintaan, ja sai näin itsensä pysymään paikallaan ja pitoa vetämiseen. Eino piti kiinni toisella kädellä naskalista, toisella kädellä lankusta ja käytti vetämiseen kaiken voimansa.
Jää petti parikin kertaa Pertin alta aina hänen päästyään jäälle, ja jalat olivat upoksissa, johtuen housujen ja lämpösaappaiden painosta.
”Ne kengät olivat kuin lyijyä. Mutta sitten homma alkoi olla vähän helpompaa tai itse asiassa PALJONKIN helpompaa, kun tajusi alkaa myös potkimaan niillä jaloilla, jotta pääsin vaaka-asentoon”, Pertti muistelee puhelussa.
Pertti potki ja kiskoi itseään pois avannosta. Samaan aikaan Eino laittoi kaiken voimansa peliin vetäessä Perttiä jäälle. Taisteltiin elämästä ja kuolemasta. Pertti pääsi kuin pääsikin pois avannosta ja kestävälle jäälle.
Päästyään avannosta Pertti oli vielä kontannut jonkun matkaa. Hän nousi ylös ja tunsi, kuinka kaikki vaatteet hänen yllään painoivat aivan valtavasti ja saappaat olivat edelleen kuin lyijyä. Pertti katsoi Einoa jään pinnassa, joka makasi aivan liikkumatta, ja hetken Pertti oli jo miettinyt, että siihenkö Eino nyt jäi. Pertin vetäminen avannosta oli ottanut niin voimille, että Eino makasi jäällä aivan poikki, väsyneenä ja liikkumatta.
Pertti otti rintataskustaan puhelimen ja soitti hätäkeskukseen. Puhelin toimi, mutta vain kaiuttimen kautta. Pertillä oli 112 sovellus, ja hätäkeskus sai paikannettua heidät nopeasti.
”Oltiin Einon kanssa otettu vasta pari askelta, kun kuulimme jo sireenien äänet”, Pertti kertaa.
Pertti ja Eino lähtivät kävelemään kelkan jälkiä pitkin kohti rantaa ja vastassa oli pelastuslaitoksen väkeä, jotka ohjasivat kaverukset ambulanssiin.
Pertti ja Eino selvisivät tällä kertaa henkisillä kivuilla ja kipeillä käsillä!
Tapahtuman myös säikäytti. Perttikin on ikänsä kulkenut jäällä, eikä aikaisemmin ollut koskaan sattunut mitään. Pertti vielä kertaa minulle, että hekin olivat valmistautuneet, olivat mitanneet jäätä ja suunnitelleet asiat hyvin. Siltikään ei käynyt mielessäkään, että tällä reissulla kävisi näin, joten kyllä tästä tarinasta on kaikilla opittavaa.
Kysyn Pertiltä, että olisiko hän voinut kuvitella kelluvansa selällään tuolla varustuksella, vastaus tulee nopeasti: ”ei, pois sieltä halusi nopeasti päästä”. Kysyn seuraavaksi, että entä jos laittaisi kelluntaliivin takin alle, johon Pertti vastaa minulle: ”No sepä se, kun oisi tuon tiennyt silloin”. Ja jatkaa, että kun hänellä on noita pilkkikavereita, jotka viimeiseen asti jäällä käy, niin he laittavat pilkkireppuun 10 litran pöntön kellukkeeksi.
Käymme Pertin kanssa vielä keskustelua jääturvallisuudesta ja siitä, että muuttiko tapaus Pertin asennetta.
”Kyllähän tuo kaikki kelluttava on tarpeen ja minäkii tuon kelluntahaalarin nyt otin tuohon. Vuan niin oli meidän verkon laitto suunniteltu juttu, harkittu teko ja niin vuan ajettiin sullaan. On se ihan käsittämätön juttu, kun ei siihen tule mittään purroo, virtoo ja ee mittään.”
Lopetan puhelun
Jäin vielä pohtimaan Pertin kertomaa tarinaa pitkäksi aikaa ja sitä, miten he olivat onneksi säikähdyksellä selvinneet. Joskus hyväkin valmistautuminen voi koitua kohtaloksi. Pertti liikkuu nyt eri asenteella ja on varustautuneempi jäällä liikkuessaan.
Lisäksi, kun kuuntelin tarinaa. Pertti ei voinut olla korostamatta tarinassaan potkujen merkitystä ja että homma helpottui kummasti, kun pääsi ns. uintiasentoon. Olen samaa mieltä, että potkujen merkitys on iso siinä, että jalat nousevat pintaan ja ne ei jää roikkumaan jään alle. Tarinassa korostui myös naskaleiden merkitys, jolla Eino sai ankkuroitua itsensä jään pintaan. Kolmanneksi tulee toimintakyky, eli tulee olla voimaa, että jaksaa vetää itsensä ja tarvittaessa kaverin avannosta pois.
Viimeiseksi tämä tarina opetti, että jokaisen hukkumisen tai läheltä piti -tilanteen takana on tarina ja oikea ihminen. Kaikki eivät niitä pääse kertomaan meille, onneksi Pertti pääsi ja haluaa jakaa tarinansa.
